Leppä on suomensukuisessa komin kielessä lol-pu (sielupuu tai henkipuu), udmurtin kielessä lul-pu. Lepän pinnasta tihkuva punainen neste on yhdistetty uralialaisittain ajatukseen verestä. Nenetsit pitivät leppää vainajainpuuna. Myös suomenkielinen sana leppä on yhdistetty kalmaan, kun Elias Lönnrotin vuoden 1874 sanakirjan mukaan sana leppäkerttu tarkoittaa kalmanlintua, leppälintua. Sen katsottiin enteilevän kuolemaa.
Suomessa siirryttiin hyvin myöhäisessä vaiheessa pyyntikulttuurista agraariseen elämänmuotoon, jolloin ihminen alkoi maiseman- ja elämäntavan muutoksen myötä irtaantua vähitellen luonnosta: luonto alettiin kokea nyt uhkana, eläimiä lajiteltiin "hyviin" ja "pahoihin" eläimiin. Hyviä olivat karjankasvattajan karja ja koirat, pahoja olivat karjankasvattajan uhkat - kuten susi ja karhu. Edeltävässään pyyntikulttuurin periodissa luonto tunnettiin enemmänkin äidin hoivaavana sylinä, ravitsevista antimistaan, haltijoistaan ja maahisistaan, yhteys luontoon oli edelleen harmoninen ja syvä.
Agraarinen kulttuuri pakkaannutti ihmiset yhdelle samalle alueelle rakentamaan tulevaa kyläyhteisöä ja naapurinkateutta. Mikäli naapurilla oli parempi onni tuvan piirissään, oli suotavaa pyrkiä vahingoittamaan sitä taikuuden avulla. Naapurin onni olisi itseltä pois, sitä ei suin voitu hyväksyä, satuttaisihan se kadehtijansa egoa. Muodotui niin sanottu "onnen vakioisuuden periaate", jota on kutsuttu myös "onnikontanssiperiaatteeksi". Tarkoitus viittasi siihen, että onnea (lähinnä taloudellista hyvää), on maailmassa vain vakiomäärä. Se ei siis lisääntynyt, vaan se jakautui eri tavoin ja näin ollen naapurin onni oli myös oma huono onni. Mikäli lisää hyvää haluttiin, piti muutama loitsu laukoa ja suojautua itse mustalta magialta.
Kansantarinoissa on kerrottu, että sen jälkeen, kun eräässä naapurin onnen havitteluloitsussa on ensin teräkalu kädessä 3 kertaa pellon ympäri kävelty (sen pellon, jonka naapuri omalla onnenloitsullaan kasvamattomaksi taikoi) ja noin 15 cm leveä aukko pellolle jätetty, lähtivät he peltojensa periltä kolmea leppävitsaa piiskaten loitsuamaan: "Koiras kotiin mänköön, koiras kotiin mänköön!" Koiranhahmoiseksi kuvailtu pellon pilaaja ajetaan taiassa vittuun pellolta piiskaamalla leppävitsaa, joka on hyvä työkalu tässä toimessa lepän ollessa tuonpuoleinen, väekäs puulaji, kuten kirjoituksen alussakin tuli ilmi.
Etnologian professori Laura Stark kiteytti 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun taikuutta käsittelevässä muistelukerronnassa myöhäisen agraariyhteiskunnan fiilikset seuraavaan lainaukseen:
"...esille nousevat vihamielisyys, naapureiden vandalismi, riidat ja väkivalta, epäluuloisuus ja kosto, empatian puute sekä viha henkilökohtaisena voimavarana. Vaikka maaseudun asukkaat kristittyinä olivatkin sisäistäneet myötätunnon normin periaatteen, säilyneet kertomukset paljastavat, että monet heistä osoittivat silti käytännössä empatiaa vain omaan talouteensa kuuluvia henkilöitä kohtaan ja että he identifioituivat ainoastaan näihin. Mitenkään epätavallista ei ollut sekään, että ihmiset ilmaisivat peittelemättä vahingonilonsa vastustajaksi tai viholliseksi koetun henkilön epäonnistuessa. Kertomusten mukaan ihmiset myös kerskuivat yliluonnollisin keinoin aikaansaaduilla julmilla teoillaan."
Agraarikulttuurin syntyminen ja sitä seuraava kapitalismi ei ole koskaan erottanut ihmistä luonnosta vain materiaalisella, mutta myös henkisellä tasolla, joka on tuonut naapurin kateutta, kapeakatseisuutta, kieroilua ja kilpailua. Egot ovat ruokkineet itseään tuhmalla taikuudella. Agraariyhteiskunnan kehittyminen oli välttämätön tie yhteiskunnalle, vaikka sen hintana oli luontoyhteyden katoaminen.
Lähde: Risto Pulkkinen kirjassa "Suomalainen kansanusko", luvut "Kolme sielua" ja "Maailmankuvan muutos", omat päätelmät
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti