4.6.2018
Ajatus tulevaisuudesta on aina motivoinut mua nousemaan ylös sängystä aamulla, sillä koskaan et voi oikeasti tietää mitä päivä, edes seuraava minuutti tuo tullessaan. Se pitää mua edelleen hyvässä jännityksessä, hurmaa mystisyydellään, mutta nykyään oon myös oppinut kuinka keskittyä nykyhetkessä elämiseen ja arvostaa sitä sellaisena kuin se on. Ne niin pienetkin arkiset asiat, joita on pitänyt itsestäänselvyytenä, pyrkii näkemään uudenlaisessa valossa. Herääminen ennen kellon soittoa. Kanelin tuoksu aamupuurossa. Siili luonnossa iltakävelyllä.
Luonnos edellisen blogini uumenista, oikoluettuna ja luettavampaan muotoon muutettuna. Kaavailin uuden blogin aloittamista jo tuolloin, mutta parin postauksen jälkeen unholaan se muiden tavoin jäi. Onnekseni kaikki vanhat blogit löytyvät edelleen täältä Bloggerista tallennettuina, jatkamassa historiansa kasvattamista ja odottamassa vuoroaan löydetyksi tulostaan. Projekteja tulee ja menee kovaa vauhtia. Viime aikoina hidasta tempoilua, maadoittuvan kipua ja nauttia. Äkäsii nousuja ja lamaavii laskuja. Pieniä arkisia potentiaalisen hyvän mielen asioita tapahtuu elämässä edelleen, mutta niiden värit ovat harmaannuttaneet apaattisten silmieni sumuverho. Niistä on haalistunut elämän kipinä, joka vielä pari vuotta sitten säteili kaikkialta ympäriltäni ja sytytti tulisia leiskuita sieluuni.
Tälle tekstille ei ole määrätty mitään käyttötarkoitusta. Parin vuoden takaisen tekstin sävyssä tuntui olevan kova todistelu itselleen sen hetkisestä tilanteesta. Olin lumottu jatkuvasta lämmön ja turvan tunteesta, pullan tuoksuiset päiväunelmat olivat sitä luokkaa, kaikki menee hyvin tästä eteenpäin nyt ja ainiaan. Enpä ois arvannut että parin vuoden päästä löydän itseni täältä kaltereiden takaa mieleni vankilasta, elämästä samaan aikaan useammassa ulottuvuudessa, vähintääkin hukassa, traumojen ja turtuneiden tunteiden piinattavana. Annan sanojen liukua vapaasti mielestäni ja laskeutuu tähän ajatusten verkoksi hiljattain. Se on vaikeaa, kun moni paikka kehossa jumittaa, ei haluu olla yhteydes, tulla parannetuks tai kuulluks. Joskus tunnen kieltämättä itseni hulluks. Osa minusta on kuollut, osa minua vanhasta puhdistaa, solut muuttuvat rämisten ja vaihtelevat paikkojaan. Ei oo tää hetken tie enää kevyt, eikä marraskuussa sada enää lunta. Enpä ois arvannut taakse päin kun tälle matkalle lähden, se johtais mut tänne polttavalle lähteel. Omasta epäkypsyydestä ja ahneudesta johtuen, täällä epävalmistautuneena kulkijana kompastelen ja pääni uskomuksia aikajatkumon junan tuomana vääräks manifestaan ja todistan, mutta kyllä tästä vaan jotenkin koko ajan päästään eteenpäin. Olin luonut illuusion, että herääminen tuntuu ihanalta ja halusin olla alusta alkaen yhteydessä vaan mun universaaleihin ajatuskenttiin ja jättää ensin aukasematta ne paikat, joissa on eniten elävältä haudattuja kipeitä muistoja, joita pitäis ennen suurempien voimien kosketusta lempeästi silitellä, puhutella ja aukaista.
Täällä mielen pimeissä metiköissä haahuilessa ja matkal ansoihin tippuilessa, reitillä tulee vastaan myös auringonnousuja ja rohkeita valintoja.
